Lasten kanssa työskennellessäni olen huomannut, kuinka välillä on todella vaikea heittäytyä leikin vietäväksi. Majan rakennus sekä legoilla ja dubloilla luominen onnistuu miltein vaivattomasti, mutta se tarinallinen puoli tuottaa ongelmia. Lapset joutuvat ohjeistamaan minua kaikessa, mitä pitäisi tehdä tai sanoa ja välillä itseäni naurattaakin tämä. Toisaalta he myöskin ohjeistavat ja kertovat toisilleen, mitä pitäisi tehdä. Lapset ovat kyllä kärsivällisiä minun suhteeni, mutta välillä tuntuu, että en osaa edes rakentaa dubloista oikeanlaista lentokonetta kuin pienin haluaisi. Hänen täytyy siis rakentaa koko alus uudelleen.
![]() |
Alus, joka pienimmälle kelpasi. |
Lapsena omasta mielestäni parhaimmat
lelut olivat Barbit sekä legot. Myöskin upeat autot olivat
kiinnostavia. Nuket jätin suoraan pölyttymään varastoon, en
voinut sietää niitä. Leikin lapsena hyvin paljon naapuristossa
asuneiden poikien kanssa, tyttöjä ei lähettyvillä oikeastaan
ollut. En tiedä johtiko poikapuoleinen kaverijoukko siihen, että
nykyisin koen paljon helpompana luoda kontakteja miespuoleisten
ihmisten kanssa. Tyttökavereita minulla lapsena oli muutama. Taisin
saada koulusta ensimmäiset tyttökaverit, joiden kanssa vietin
aikaa. Siskoja ja veljiä minulla ei ole, joten naapurusto muokkasi
minusta jonkinlaisen poikatytön.
Koska sitä sitten pitäisi olla
tyytyväinen omaan ikäänsä? Muistan itse lapsena välillä
halunneeni kasvaa aikuiseksi heti. Työpaikallani nuorimmainen
haluaisi olla keskimmäisen ikäinen. Keskimmäinen lapsista taas
odottaa täyttävänsä 15 vuotta. Minä toivoisin nykyisin välillä
olevani lapsi. Alaikäisenä toivoisi olevan jo täysi-ikäinen.
Vanhempana haluaisi olla nuorempi. Iälle ei kukaan kuitenkaan voi
mitään, vaikka yrittäisi. Jossakin vaiheessa elämää myös
yritin haaveilla itseni lentämään Mikä-mikä-maahan Peter Panin
kanssa, jolloin ei tarvitsisi koskaan kasvaa. Täytyy todeta, että
näin ei valitettavasti käynyt. Jouduin siis kasvamaan
mielikuvituksettomaksi aikuiseksi. Viikonloppuna kuitenkin hyppään
hetkeksi takaisin lapsuuteen ja aloitan kaveriporukan kanssa
Prätkähiiri-maratonin, vanhoja Prätkähiiriä tietenkin. Tuskin
maltan odottaa. Ehkä minäkin saan hetken taas olla lapsi.
En halua tyytyä siihen, millainen
tällä hetkellä olen. Koen, että olen hukannut mielikuvitukseni
kun olen saanut lisää ikää. Haluaisin kehittää mielikuvitustani
paremmaksi, mutta olen huomannut, että se ei ole helppoa. Olen
kirjoittanut ystäväni kanssa erästä tarinaa vuodesta 2006, johon
mielikuvitusta tarvitaan reilun 50 luvun jälkeen. Nykyisin huomaan,
että lukuja on paljon helpompi kehitellä kuin aikaisemmin, joten
ehkä mielikuvitukseni on availemassa suljettua arkkua ja yrittämässä
päästä vapauteen. Ehkäpä minä joskus luon jotakin uutta
mielikuvitukseni avulla. Toivossa on ainakin hyvä elää.
-Marika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti