Koska kasvoin isoksi?

Lasten kanssa työskennellessäni olen huomannut, kuinka välillä on todella vaikea heittäytyä leikin vietäväksi. Majan rakennus sekä legoilla ja dubloilla luominen onnistuu miltein vaivattomasti, mutta se tarinallinen puoli tuottaa ongelmia. Lapset joutuvat ohjeistamaan minua kaikessa, mitä pitäisi tehdä tai sanoa ja välillä itseäni naurattaakin tämä. Toisaalta he myöskin ohjeistavat ja kertovat toisilleen, mitä pitäisi tehdä. Lapset ovat kyllä kärsivällisiä minun suhteeni, mutta välillä tuntuu, että en osaa edes rakentaa dubloista oikeanlaista lentokonetta kuin pienin haluaisi. Hänen täytyy siis rakentaa koko alus uudelleen.

Alus, joka pienimmälle kelpasi.

Lapsena omasta mielestäni parhaimmat lelut olivat Barbit sekä legot. Myöskin upeat autot olivat kiinnostavia. Nuket jätin suoraan pölyttymään varastoon, en voinut sietää niitä. Leikin lapsena hyvin paljon naapuristossa asuneiden poikien kanssa, tyttöjä ei lähettyvillä oikeastaan ollut. En tiedä johtiko poikapuoleinen kaverijoukko siihen, että nykyisin koen paljon helpompana luoda kontakteja miespuoleisten ihmisten kanssa. Tyttökavereita minulla lapsena oli muutama. Taisin saada koulusta ensimmäiset tyttökaverit, joiden kanssa vietin aikaa. Siskoja ja veljiä minulla ei ole, joten naapurusto muokkasi minusta jonkinlaisen poikatytön.

Koska sitä sitten pitäisi olla tyytyväinen omaan ikäänsä? Muistan itse lapsena välillä halunneeni kasvaa aikuiseksi heti. Työpaikallani nuorimmainen haluaisi olla keskimmäisen ikäinen. Keskimmäinen lapsista taas odottaa täyttävänsä 15 vuotta. Minä toivoisin nykyisin välillä olevani lapsi. Alaikäisenä toivoisi olevan jo täysi-ikäinen. Vanhempana haluaisi olla nuorempi. Iälle ei kukaan kuitenkaan voi mitään, vaikka yrittäisi. Jossakin vaiheessa elämää myös yritin haaveilla itseni lentämään Mikä-mikä-maahan Peter Panin kanssa, jolloin ei tarvitsisi koskaan kasvaa. Täytyy todeta, että näin ei valitettavasti käynyt. Jouduin siis kasvamaan mielikuvituksettomaksi aikuiseksi. Viikonloppuna kuitenkin hyppään hetkeksi takaisin lapsuuteen ja aloitan kaveriporukan kanssa Prätkähiiri-maratonin, vanhoja Prätkähiiriä tietenkin. Tuskin maltan odottaa. Ehkä minäkin saan hetken taas olla lapsi.

En halua tyytyä siihen, millainen tällä hetkellä olen. Koen, että olen hukannut mielikuvitukseni kun olen saanut lisää ikää. Haluaisin kehittää mielikuvitustani paremmaksi, mutta olen huomannut, että se ei ole helppoa. Olen kirjoittanut ystäväni kanssa erästä tarinaa vuodesta 2006, johon mielikuvitusta tarvitaan reilun 50 luvun jälkeen. Nykyisin huomaan, että lukuja on paljon helpompi kehitellä kuin aikaisemmin, joten ehkä mielikuvitukseni on availemassa suljettua arkkua ja yrittämässä päästä vapauteen. Ehkäpä minä joskus luon jotakin uutta mielikuvitukseni avulla. Toivossa on ainakin hyvä elää.

-Marika