Sosionomin pääsykoe 2014, HAMK

Hui kamala kuinka pitkän aikaa on viime päivityksestä. Elämä tuntuu menevän liian nopeasti näin keväällä ohi, tälläkin viikolla hengähdyspäiviä on ainoastaan sunnuntaina, muut päivät ovat täynnä työtä ja sosialisointia jossakin muodossa. Marokon matkaankin on enää vajaa kuukausi, töitä jäljellä kaksi viikkoa.

Näin kiireen keskellä ajattelin puhua keväisestä asiasta, pääsykokeista. Ajattelin kertoa hieman omia kokemuksia HAMKin pääsykokeista sosionomi-linjalle. Hain viime vuonna sosionomiksi Hämeenlinnaan ja pääsin heittämällä sisään. Se oli ensimmäinen vuosi, kun pääsin edes sosionomin pääsykokeisiin, nyt olin laittanut HAMKin sijalle yksi.

Pääsykoeaamu alkoi matkalla Tampereelta Hämeenlinnaan. Mukana oli ennakkotehtävä, jonka olin valmistanut hyvissä ajoin. Se oli A4 arkin pituinen teksti itsestäni sekä motivaatiostani sosiaalialalle. Tämä piti olla mukana, ellei siitä halunnut pisteiden vähennystä. Muutamilta oli jäänyt tuo tehtävä tekemättä aikaisempana päivänä, meidän ryhmällä muistaakseni kaikilla oli mukana.

Koululle saavuin hyvissä ajoin, noin puolta tuntia aikaisemmin. Olin jättänyt varaa eksymiselle, jota ei kuitenkaan tapahtunut. Pääsykokeet sijaitsivat Ainola-rakennuksessa ja aula oli täyttynyt jännittyneistä ihmisistä. Hetken ympärilleni katseltuani löysin muutaman tutun ihmispaljoudesta. Eräs tutuistani oli jo opiskelemassa sosionomiksi ja antoi minulle vinkkejä pääsykokeisiin sekä haastatteluihin.

Ensimmäisenä oli vuorossa tuutoreiden tsemppauspuhe ja pieni info pääsykoepäivästä. He kertoivat, että valituksi tulisi 80 uutta oppilasta, enemmän kuin edellisenä vuonna. Seuraavaksi siirryttiin yläkertaan odottelemaan auditorioon pääsyä, auditorion ovella oli nimenhuuto (ja sitä mukaan siirtyminen järjestyksessä istumaan) ja muistaakseni tuossa kohti taidettiin henkkarit tarkistaa. Siirtyminen auditorioon kesti jonkin aikaa ja välissä oli hyvä käydä vessassa.

Kun kaikki olivat päässeet sisälle, alkoi kirjallinen osuus pääsykokeesta. Papereita tuli paperin jälkeen ja aikarajallisia tehtäviä toisen perään. Minusta tuntui, että kirjallinen osuus ei lopu koskaan, välillä meinasi turhautuminenkin iskeä. Niissä tehtävissä ainakin testattiin paineensietokykyä tiukkojen aikarajojen kanssa.

Ensimmäisinä tehtävinä oli matikan tehtävä, jossa oli paperillinen tehtäviä (kummallakin puolella). Aikaa niiden tekemiseen oli ehkä 10-15 minuuttia ja vaikka yleensä olenkin matikassa hyvä, meinasi paniikki viedä voiton. Tehtävät eivät sinänsä olleet vaikeita, mutta kaikki jännitys purkautui juuri siihen tehtävään. Tuon paperin jälkeen tunsin, että koko tehtävä oli mennyt penkin alle. Onneksi olin valmistautunut kokeeseen lukemalla tätä blogia, ja siellä yhdessä kohtaa kielletään luovuttamasta. Pian jo sain eteeni seuraavaa tehtävää ja minun oli aika unohtaa edellinen suoritus.

Yksi aikarajallisista papereista sisälsi arkillisen lyhyitä sarjakuvia, joiden järjestys oli sotkettu ja niitä piti laittaa oikeaan järjestykseen. Toisessa paperissa oli muotoja, pisteitä ja viivoja, joista piti piirtää kuva. Seuraava paperi oli samainen tehtävä, mutta nyt aikaa oli puolet vähemmän käytettävissä ja samoja kuvia ei saanut piirtää. Itselläni jäi tähän toiseen paperiin muutamia kuvia piirtelemättä, mutta se ei haitannut. Näissä kokeissa oli myös jonkinlainen kirjoitustehtävä tekstin pohjalta. Taisi niitä muitakin tehtäviä olla, mutta en nyt kuollaksenikaan niitä muista. Itse unohdin jättää ennakkotehtävät tässä vaiheessa paperin mukaan, mutta sain sen onneksi palautettua psykologin haastattelussa ilman pisteiden laskua.

Kirjallisen osion jälkeen saimme ajat ryhmähaastatteluun ja psykologihaastattelun sijainnit. Tässä vaiheessa itse menin käymään syömässä, mutta jotkut ihmiset olivat fiksuja ja menivät ensin haastateltaviksi ja pääsivät sitten pois ryhmähaastattelun jälkeen. Kävin itse ensin ryhmähaastattelussa ja sen jälkeen psykologin kanssa juttelemassa.

Ryhmähaastattelu oli mielenkiintoinen tilanne, olen niitä aina inhonnut. Muutamat haastattelut olen käynyt läpi töitä etsiessäni ja aina ne ovat menneet huonosti. Tämä haastattelu siis oli minulle jännittävä. Onneksi minun ryhmäni oli oikein mukava porukka, vaikka muutama hiljainen joukossakin oli. Aiheena oli muistaakseni keskustelu sosionomin huonoista puolista, millainen ihminen ei sovellu sosionomiksi tai mitä ominaisuuksia on huonolla sosionomilla. Lähdimme kuitenkin ryhmämme kanssa liikkeelle siitä, millainen ihminen on hyvä sosionomiksi.

Mitä ryhmähaastattelussa kannattaa muistaa:

• Älä keskeytä, kuuntele
• Muista tuoda keskusteluun jokin uusi näkökulma
• Älä ole mykkä tai liian puhelias, keskitie on yleensä se paras
• Ota toiset huomioon, jos joku ei puhu, kysy hänen mielipidettään

Viimeisenä oli psykologin haastattelu, odottaa sai ihan tarpeeksi. Onneksi oli muita hakijoita, joiden kanssa viettää aikaa. Kaikki olivat ystävällisiä ja kukaan ei katsonut nenän varttaan pitkin. Yhden ihmisen haastattelu kesti noin kymmenen minuuttia, siinä ajassa piti tehdä vaikutus häneen. Tuokin oli jännittävä tilanne, mutta siitäkin selvittiin kunnialla. Itse poistuin haastattelusta hymyillen ja tiesin, että olin antanut kaikkeni.

Mikäli sinua pääsykokeet kutsuu, tsemppiä! Muista olla tehdä parhaasi ja katso mihin se riittää. Pidän peukkuja! Minulta myös saa kysyä, mikäli jotakin haluaa asiasta tietää.

Marika

Velvollisuuksien välttelyä

Asioita pitäisi hoitaa, mutta mitä minä teen? Kirjoitan blogiin ja välttelen vastuuta. Hyvä minä.

Ensimmäisessä postauksessani kerroin muuttavani Hämeenlinnaan opiskeluiden takia. Kirjoittelin jo viime viikolla hieman uutta postausta asunnon hakemisesta, mutta nyt se onkin jo vanhaa tekstiä. Jouduin miettimään kuinka aion hoitaa asuntohaun, sillä suurin osa kesästä menee Marokossa ja elokuussa kun sieltä palailen, saattaa olla jo vaikea löytää hyvää asuntoa. Ratkaisin tämän sillä, että aloitin asuntojen katselemisen jo viikko sitten. Asunto, johon rakastuin, oli liian kallis, mutta siinä olisi ollut aivan ihana keittiö. Löysin kuitenkin toisen ilmoituksen 37 neliön yksiöstä, jota kävin tiistaina katsomassa. Asunto oli halpa ja 1,5 kilometrin päässä koulustani. Ainoa, mitä epäilin asunnon suhteen, oli pieni suihku, jonne pitäisi vielä pesukonekin mahtua. Päätin kuitenkin ottaa asunnon.

Tunnen olevan todella onnekas tuon asunnon suhteen. Tuolla hinnalla, mitä minä tulen asunnosta maksamaan, löytyisi samaa kokoa 4-5 kilometrin päästä koulustani. Lisäksi neljä neliötä pienempi asunto miltein tuon asunnon naapurista, oli jo reilun satasen kalliimpi, vaikka omaan vuokraani vesimaksunkin olisinkin lisännyt. Tuo asunto oli ensimmäinen, jota edes kävin katsomassa, mutta nyt olen todella innoissani muuttamassa jo pois. Sain sovittua sopimuksen alkavaksi kesäkuun alusta, mutta muuttaa voin vaikka heti. Avaimet sain käteen heti sopimuksen kirjoittamisesta, ilman vuokratakuun maksua. Kova luotto on ihmisiin hänellä. Mutta mulla on vihdoin, 24 vuoden jälkeen oma asunto!

Aloittelin jo hieman pakkaamista, tai oikeastaan tutkin jo viisi vuotta sitten pakattuja tavaroita. Oli hauskaa tutkia, mitä laatikot olivat syöneet ja muutamia kivoja yllätyksiä tuli löydettyä niistä laatikoista vastaan. Myös turhuuksia oli tullut pakattua, mukeja oli varmaan jo reilut 30 pakattuna, minähän en edes juo kahvia tai teetä. Yritys olisi, että en liikaa tavaraa mukaani ottaisi. Pitäisi vielä yrittää joitakin huonekaluja ja tavaroita etsiä jostakin halvalla, toivoisin ainakin uutta vuodesohvaa, mutta vanhakin saa luvan kelvata tarpeen vaatiessa.

Olen kiinnostunut tee se itse-huonekaluista ja muista sisustuselementeistä. Facebookin ryhmässä löytyy kaikkea upeaa ja sormeni syyhyävät kokeilemaan jotakin niistä. Luultavasti kuitenkin tarvikkeiden haaliminen on liian työläs projekti ja tyydyn valmiisiin asioihin. Ehkä sitten joskus.

Taidan taas jatkaa velvollisuuksien hoitamista, mutta ehkä sitä ennen vähän sisustusideoita.

Marika

Pelätty päivä

Tänään oli päivä, jota olin stressannut jo pitkään, viisaudenhampaan poisto. Nyt se on ohi ja puren pumpulituppoa suun oikealla puolella. Eilen oli maha kipeä ja teki mieli oksentaa kun pelotti niin paljon. Ajatuksena se, että suustani revitään hammas oli jo pelottavaa. Yleensä en perusta puudutuksista, hampaita poratessa en koskaan halua puudutusta. En pelkää hammaslääkäreitä, olen juossut hammaslääkäreissä koko ikäni oikomishoidon ja muiden vaivojen kanssa. Mutta viisaudenhampaan poisto oli sellainen asia, joka ahdisti todella, todella paljon.

Kuvan ottanut Jelene Morris.

Kävin aamusta ensimmäisenä röntgenissä, jossa minut vastaanotti mukava ihminen. Kuvat onnistuivat heti ja ne lähetettiin suoraan hammaslääkärilleni. Olin varannut ajan kunnalliseen hammashoitolaan, ihan sen hinnan takia. Pääsin hammaslääkärille hieman myöhässä sovitun ajan, he laittoivat puuduukset ja odottivat hetken. Sen jälkeen he tökkivät hammastani ja kokeilivat, josko se olisi jo puutunut. Tökkiminen ja heiluttaminen tuntuivat paineena, mutta kipua ei tuntunut. Kesken kyllä piti vähän lisätä puudutusta vielä, mutta pian hammas olikin jo poissa. Ulkona hammashoitolasta olin 25 minuuttia sisällä oloni jälkeen, yhteensä toimitus kesti noin 20 minuuttia kun he katselivat, laittoivat puudutuksia, odottelivat ja vetivät ylähampaan ulos. Positiivinen kokemus kunnallisesta palvelusta ja jopa viisaudenhampaan poistosta. Jälkikipuja odotellessa kun puudutusaine lakkaa.

 

Marika

Mistä kaikki lähti?

Täällä ollaan taas näin vapun jälkeen. Vapun vietin kaveriporukalla selvinpäin miltein Lapissa. Siitä en tässä postauksessa ajatellut kertoa sen enempää, mutta ajattelin kertoa miten päädyin mieheni kanssa yhteen. Kaikki lähti loppuvuodesta 2011, jolloin soimasin itseäni ”huonosta” englannistani. Englantini on aina ollut tyydyttävä, mutta kaveriporukassa tunsin alemmuuskompleksia kun muut valittelivat heidän huonoa menestystään englannin kielen kokeessa, he saivat vain 9-. Samaisen toteamuksen jälkeen he kertoivat minulle, kuinka hienosti minulla on mennyt, sainhan minä kokeesta numeroksi 6½. 

Eräänä iltana päätin tehdä kielitaidolleni jotakin. Liityin penpals-sivustolle ja aloin jutella ihmisten kanssa englanniksi. Sain viestejä Euroopasta ja Amerikasta, mutta suurimmaksi osaksi viestit saapuivat Afrikasta, varsinkin Marokosta. Yksi miehistä kyseli kuinka saisi viisumin Suomeen. Pisteet suoruudesta, mutta intoa ei ollut häntä auttaa asian suhteen. Muutamat lepertelivät minulle ja kertoivat kuinka kaunis olin. Kiva kuulla, mutta sain heidän profiilikuvistaan pinnallisen vaikutelman, heidän kuvansa näyttivät paljaan yläkropan, joka yleensä oli lihaksikas. Tästä marokkolaisten porukasta löysin kaksi miellyttävää henkilöä. Yhdestä tuli kaveri, mutta hänen kanssaan yhteydenpito loppui jossakin vaiheessa. Toinen poikkeuksista oli nykyinen kihlattuni, H. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt nimeeni, se oli miltein sama kuin hänen siskollaan. Juttelimme päivittäin kaveripohjalla Skypessä. Meillä oli hauskaa ja vaihdoimme mielipiteitä ja kiinnostuksen kohteita ja tutustuimme. Kumpikaan meistä ei halunnut muuta kuin kaveruutta, mutta elämä ei pelannutkaan meidän sääntöjemme mukaan. Jokusen kuukauden kuluttua huomasimme, että kaveruus oli muuttunut ystävyyden kautta joksikin muuksi. Kumpikin tykkäsi toisesta.

Kuvan ottaja Jon Payne.

Minulla kesti reilu puoli vuotta kunnes uskalsin matkustaa hänen luokseen. Pelottelin itseäni netistä lukemillani keskusteluilla marokkolaisista miehistä, mutta en päässyt ajatuksesta eroon. Minun oli käytävä katsomassa, kuka tuo H oikein oli. Ennen matkustamista hänen luokseen tarvitsin todella paljon juttelua Skypessä videon kera. Olin saada hermoromahduksen jännityksestä. Kesäkuussa 2012 matkustin häntä tapaamaan. Olin hermostunut uuden ihmisen tapaamisesta, yksin matkustamisesta, lentokoneen vaihtamisesta Lontoossa, yöstä lentokentällä sekä Afrikasta, joka jo minun korvassani kuulosti todella pelottavalta. Täytyy kuitenkin rehellisyyden nimissä myöntää, että tyhmähän minä silloin olin. En ottanut hotellia, vaan sopimus oli, että yövyn hänen veljellään. Olin silloin todella sinisilmäinen, suurin asia, jota pelkäsin oli, että hän jättäisi tulematta lentokentälle ja odottaisin häntä turhaan. Nyt kun näin jälkeenpäin ajattelen asiaa, minullehan olisi voinut käydä ihan mitä tahansa, johon verrattuna tuo minun pelkoni olisi ollut todella pientä. Minun onneksi ja pelastuksekseni vastassa oli se sama ihminen, johon olin tutustunut.

Kahden viikon aikana kun Marokossa olin, tutustuin H:n perheeseen ja ystäviin. Me kierrettiin ympäri Agadiria ja käytiin Essaouirassa. Matkani loppupuolelle oli sattunut gnawa festivaalit, joita me kävimme suuremmalla porukalla katselemassa ja kuuntelemassa. Tutustuin paremmin myös tuohon mieheen, joka oli ihan samanlainen kuin antoi netissäkin ymmärtää. Tietenkin alussa kumpikin siloittelivat omia rosoisuuksiaan, mutta nykyisin saamme olla täysin vapautuneita.

Kuvan ottanut Mark Stevens

Olen käynyt Marokossa neljä kertaa, mutta reiluun vuoteen en sinne ole päässyt töiden takia. Nyt kesäkuussa odotus kuitenkin palkitaan. Vajaa kuusi viikkoa ja olemme taas yhdessä. Lento Marokkoon on varattu kesäkuuksi. Lennän Tukholman kautta Marrakechiin, joka on minulle uusi lentokenttä. Aikaisemmin olen lentänyt Agadirin kentälle, jonka jo aika hyvin tunnen. Laskeutuminen kyseiselle kentälle tuo minulle nykyisin itkun silmään ja sydän meinaa pakahtua onnesta. Olen tullut takaisin kotiin. Marrakechin kentästä en tiedä mitään, mutta viimeistään miehen kainalossa tunnen olevani kotona ja siellä minne kuulun. Hassua kuinka nopeasti toiseen ehtii tottua ja eron hetki on aina hirveä.

Kirjoitan myöhemmin reissuistani Marokkoon ja jonkinlaista mitä Agadirissa kannattaa tehdä-päivitystä. Kysymyksiä saa lähetellä, vastailen niihin mielelläni. Nyt hiljenen taas hetkeksi, kuulumisiin!

Marika