Täällä ollaan taas näin vapun
jälkeen. Vapun vietin kaveriporukalla selvinpäin miltein Lapissa.
Siitä en tässä postauksessa ajatellut kertoa sen enempää, mutta
ajattelin kertoa miten päädyin mieheni kanssa yhteen. Kaikki lähti
loppuvuodesta 2011, jolloin soimasin itseäni ”huonosta”
englannistani. Englantini on aina ollut tyydyttävä, mutta
kaveriporukassa tunsin alemmuuskompleksia kun muut valittelivat
heidän huonoa menestystään englannin kielen kokeessa, he saivat
vain 9-. Samaisen toteamuksen jälkeen he kertoivat minulle, kuinka
hienosti minulla on mennyt, sainhan minä kokeesta numeroksi 6½.
Eräänä
iltana päätin tehdä kielitaidolleni jotakin. Liityin
penpals-sivustolle ja aloin jutella ihmisten kanssa englanniksi. Sain
viestejä Euroopasta ja Amerikasta, mutta suurimmaksi osaksi viestit
saapuivat Afrikasta, varsinkin Marokosta. Yksi miehistä kyseli
kuinka saisi viisumin Suomeen. Pisteet suoruudesta, mutta intoa ei
ollut häntä auttaa asian suhteen. Muutamat lepertelivät minulle ja
kertoivat kuinka kaunis olin. Kiva kuulla, mutta sain heidän
profiilikuvistaan pinnallisen vaikutelman, heidän kuvansa näyttivät
paljaan yläkropan, joka yleensä oli lihaksikas. Tästä
marokkolaisten porukasta löysin kaksi miellyttävää henkilöä.
Yhdestä tuli kaveri, mutta hänen kanssaan yhteydenpito loppui
jossakin vaiheessa. Toinen poikkeuksista oli nykyinen kihlattuni, H.
Hänen huomionsa oli kiinnittynyt nimeeni, se oli miltein sama kuin
hänen siskollaan. Juttelimme päivittäin kaveripohjalla Skypessä.
Meillä oli hauskaa ja vaihdoimme mielipiteitä ja kiinnostuksen
kohteita ja tutustuimme. Kumpikaan meistä ei halunnut muuta kuin
kaveruutta, mutta elämä ei pelannutkaan meidän sääntöjemme
mukaan. Jokusen kuukauden kuluttua huomasimme, että kaveruus oli
muuttunut ystävyyden kautta joksikin muuksi. Kumpikin tykkäsi
toisesta.
Minulla kesti reilu puoli vuotta kunnes
uskalsin matkustaa hänen luokseen. Pelottelin itseäni netistä
lukemillani keskusteluilla marokkolaisista miehistä, mutta en
päässyt ajatuksesta eroon. Minun oli käytävä katsomassa, kuka
tuo H oikein oli. Ennen matkustamista hänen luokseen tarvitsin
todella paljon juttelua Skypessä videon kera. Olin saada
hermoromahduksen jännityksestä. Kesäkuussa 2012 matkustin häntä
tapaamaan. Olin hermostunut uuden ihmisen tapaamisesta, yksin
matkustamisesta, lentokoneen vaihtamisesta Lontoossa, yöstä
lentokentällä sekä Afrikasta, joka jo minun korvassani kuulosti
todella pelottavalta. Täytyy kuitenkin rehellisyyden nimissä
myöntää, että tyhmähän minä silloin olin. En ottanut hotellia,
vaan sopimus oli, että yövyn hänen veljellään. Olin silloin
todella sinisilmäinen, suurin asia, jota pelkäsin oli, että hän
jättäisi tulematta lentokentälle ja odottaisin häntä turhaan.
Nyt kun näin jälkeenpäin ajattelen asiaa, minullehan olisi voinut
käydä ihan mitä tahansa, johon verrattuna tuo minun pelkoni olisi
ollut todella pientä. Minun onneksi ja pelastuksekseni vastassa oli
se sama ihminen, johon olin tutustunut.
Kahden viikon aikana kun Marokossa
olin, tutustuin H:n perheeseen ja ystäviin. Me kierrettiin ympäri
Agadiria ja käytiin Essaouirassa. Matkani loppupuolelle oli sattunut
gnawa festivaalit, joita me kävimme suuremmalla porukalla
katselemassa ja kuuntelemassa. Tutustuin paremmin myös tuohon
mieheen, joka oli ihan samanlainen kuin antoi netissäkin ymmärtää.
Tietenkin alussa kumpikin siloittelivat omia rosoisuuksiaan, mutta
nykyisin saamme olla täysin vapautuneita.
Olen käynyt Marokossa neljä kertaa,
mutta reiluun vuoteen en sinne ole päässyt töiden takia. Nyt
kesäkuussa odotus kuitenkin palkitaan. Vajaa kuusi viikkoa ja olemme
taas yhdessä. Lento Marokkoon on varattu kesäkuuksi. Lennän
Tukholman kautta Marrakechiin, joka on minulle uusi lentokenttä.
Aikaisemmin olen lentänyt Agadirin kentälle, jonka jo aika hyvin
tunnen. Laskeutuminen kyseiselle kentälle tuo minulle nykyisin itkun
silmään ja sydän meinaa pakahtua onnesta. Olen tullut takaisin
kotiin. Marrakechin kentästä en tiedä mitään, mutta viimeistään
miehen kainalossa tunnen olevani kotona ja siellä minne kuulun.
Hassua kuinka nopeasti toiseen ehtii tottua ja eron hetki on aina
hirveä.
Kirjoitan myöhemmin reissuistani
Marokkoon ja jonkinlaista mitä Agadirissa kannattaa
tehdä-päivitystä. Kysymyksiä saa lähetellä, vastailen niihin
mielelläni. Nyt hiljenen taas hetkeksi, kuulumisiin!
Marika
Moikka! Mulle on käynyt ihan samanlailla ja en tiedä oikeen mitä mun pitäisi tehdä asialle. Tulenko katumaan asiaa, jos en lähde ? Olisi ihanaa jakaa ajatuksia, sillä tällä hetkellä en tiedä mitä tehdä.
VastaaPoista